Suomalaista kristillisyyttä – niin kirkollista, kuin vapaakirkollistakin – näyttää jo pitkään vaivanneen eräänlainen anti-tunnustuksellisuuden ihanne. Tässä asenneilmapiirissä kristityt, jotka identifioivat itsensä jonkun historiallisen uskontunnustuksen mukaan, leimataan nopeasti ylihengellisiksi, historiafriikeiksi tai farisealaisiksi, jotka noudattavat mieluummin ihmisten käskyjä, kuin Raamatun sanaa. Monien asenne on, että historiallisiin uskontunnustuksiin pureutuminen kuuluu muutenkin vain teologian tohtoreille, mutta ei tavallisille kristityille.
Toisaalta tällainen tunnustusten vastaisuus on jokseenkin ymmärrettävä reaktio niiltä konservatiiveilta, jotka ovat nähneet esimerkkejä kylmästä ja kuolleesta oikeaoppisuudesta. On valitettava tosiasia, että monet ennen kukoistaneet kirkkokunnat ovat menettäneet kaiken hengellisen sisältönsä, vaikka nimellisesti ovatkin pitäneet kiinni uskontunnustuksistaan. Monet Suomen vapaakirkollisista ovatkin perinteisesti suhtautuneet hyvin skeptisesti kaikkeen tunnustuksellisuuteen, jonka he ovat ehkä mielessään yhdistäneet korkeakirkolliseen hapatukseen tai liberalismiin luterilaisessa kirkossa. Mutta ajatus siitä, että tunnustuksellisuus kuuluisi oleellisesti vain korkeakirkollisuuteen tai luterilaisuuteen on harhaan johtava. Suomalaistenkin luterilaistenkin joukossa juuri tunnustukselliset luterilaiset ovat selvä vähemmistö.
Mutta tulisiko kristityn olla tunnustuksellinen?
Tosiasia on, että lähes poikkeuksetta, jokainen kirkkokunta ainakin teoriassa ja paperilla sanoo sitoutuvansa apostoliseen uskontunnustukseen sekä muihin alkukirkon yhteisiin tunnustuksiin koskien kolminaisuutta. Kirkkohistoriallisesti onkin pitänyt paikkansa, että poiketa näistä tunnustuksista on vaeltaa kokonaan kristinuskon ulkopuolelle. Et voi olla uskomatta sitä, mitä näissä varhaisissa Kristillisissä tunnustuksissa määritellään koskien kolminaisuutta, ja edelleen väittää edustavasi oikeaoppista kristillisyyttä.
Kaikkia kristittyjä sitovat tunnustukselliset lausunnot muodostuivat siis jo hyvin varhaisessa vaiheessa kirkon historiassa ja niitä usein käytettiinkin kastetunnustuksina, joita kastettavien tuli tunnustaa ennen kastettaan. Ajatus uskontunnustuksista löytyy tosin jo Raamatusta.
Raamattu puhuu tunnustuksista
Heprealaiskirjeen kirjoittaja toteaa:
”Koska meillä siis on suuri ylipappi, läpi taivaiden kulkenut, Jeesus, Jumalan Poika, pitäkäämme kiinni tunnustuksesta.” (Hepr.4:14, RK)
Mitä kirjoittaja tarkoittaa puhuessaan tunnustuksesta, josta tulee pitää kiinni? Heprealaiskirjeen laajemmasta kontekstista ymmärrämme, että hän tarkoittaa tunnustusta koskien Jumalan Poikaa, Jeesusta, ja hänen paremmuuttaan suhteessa kaikkeen edellä tulleeseen, joka oli vain varjoa siitä täydellisyydestä, joka nyt on ilmennyt hänessä (Hepr.8:5; 10:1). Kristityn tulee olla valmis tunnustamaan Jeesuksen Herruus, Jumaluus ja kuninkuus kaikkea maailman vastustusta vastaan. Vastoin oman aikansa keisarinpalvonnan vaatimusta todeta keisari herraksi, alkukristittyjen tervehdys usein sisälsikin tämän tunnustuksen: Jeesus on Herra! Tämä on selkeästi nähtävillä jo Uuden testamentin kirjeiden alku- ja lopputervehdyksissä. (vrt. Room.16:20,24; 1.Kor.1:3; 12:3; 16:23; 2.Kor.1:2-3; 13:3; Gal.1:3; 6:18; Ef.1:2-3; 6:23; Fil.1:2; 4:23; 1.Tess.1:1; 5:28; 2.Tess.1:1-2; 3:18; 1.Tim.1:2; 2.Tim.1:2; Filem.3; 25; Jaak.1:1; 1.Piet.1:3; 2.Piet.1:2; Ilm.22:21). Kutsu olla tunnustuksellinen on siis tässä mielessä kaikille Kristityille yhteinen.
Mutta mitä sitten tulee myöhempiin, uskonpuhdistuksen ja sen jälkeiseen aikaan sijoittuviin tunnustuksiin, jotka olivat usein varsin yksityiskohtaista tiivistelmiä seurakunnan opista ja uskosta ja koskivat myös käytännön seurakuntaelämää, näitä on paljolti ylenkatsottu tai niitä ei ole pidetty lainkaan tarpeellisena. Varsinkin monille vapaakristillisille on perinteisesti riittänyt se, että todetaan: ”Raamattu on minun tunnustukseni!”.
Ensisilmäyksellä tällainen kaikkea ihmisten traditiota hylkivä toteamus saattaa vaikuttaa oikealta ja puoleensa vetävältä lähestymistavalta. Mutta käytännössä se ei suinkaan ole riittävä, koska silloin kysymys siitä mitä Raamattu opettaa ohitetaan tyystin. Eihän seurakuntaan liittymisen edellytys voi olla vain, että laitetaan käsi Raamatulle ja sanotaan ”uskon tämän”. Tällainen käytäntö avaisi ovet kaikille mahdollisille pseudokristillisille kulteille, kuten mormoneille, Jehovan todistajille, niin kuin vapaamuurareillekin, jotka myös saattavat väittää uskovansa Raamatun sanaan. Jos uskontunnustuksemme pysähtyy Raamatun kansiin, niin se on vähän kuin pysäyttäisi evankelioinnin siihen, kun joku sanoo ”uskovansa Jeesukseen”. Näin ei tule tehdä, koska keskeinen kysymys on: uskotko siihen Jeesukseen, josta Raamattu opettaa?
Paavali nuhtelee Korintin kristittyjä sanoen:
”Jos joku tulee ja julistaa toista Jeesusta kuin me olemme julistaneet tai jos te saatte toisen hengen kuin sen, jonka olette saaneet, tai toisen evankeliumin kuin sen, jonka olette ottaneet vastaan, niin sen te kyllä hyvin siedätte” (2.Kor.11:4, RK)
Maailma (ja internet) on tänäänkin täynnä niitä, jotka kristinuskon nimissä opettavat jotain toista Jeesusta ja toista evankeliumia, kuin mitä Paavali julisti. Ellemme onnistu oikein määrittelemään, kuka Jeesus on, loppumme ei ole kaunis. Jeesus itse toteaa juutalaisille:
”Sen tähden minä sanon teille, että te kuolette synteihinne. Sillä jos ette usko, että minä olen se, joka olen, te kuolette synteihinne” (Joh.8:24)
Valitettava tosiasia kuitenkin on, että monen seurakunnan uskontunnustus on niin näkymätön tai suppea, että se tekee helpoksi kaikenlaisten Jumaluuden persoonia koskevien kristologisten ja trinitaaristen harhaoppien vyörymisen sisään. Kuinka monen seurakunnan tunnustus on riittävän tarkka, että se estäisi esimerkiksi modalismin (siis näkemyksen, jossa Isä, Poika ja Pyhä Henki ovat vain yhden Jumalan persoonan eri ilmentymiä tai manifestaatioita) tai avoimen teismin (näkemyksen, jossa Jumala ei absoluuttisesti tiedä tulevaisuudesta) harhojen kuuluttamisen saarnapöntöistä?
Jokainen kristitty on tunnustuksellinen
Vaikka joku seurakunta ei pitäisi itseään tunnustuksellisena, niin todellisuudessa mikään seurakunta ei ole vapaa tunnustuksista. Kuten sanottu, varhaisiin alkukristittyjen tunnustuksiin viitataan laajasti. Kristinusko on myös olemuksellisesti sitä, että jatkuvasti ääneen tunnustamme sen, mikä on Kristuksen oppi ja pyrimme elämään sen mukaisesti. Niinpä voisimme todeta, että tunnustuksellisuus on käytännössä välttämätön keino uskomme sisällön ilmaisemiseksi. Sellainenkin seurakunta, jossa uskonoppia tai tunnustusta ei ole määritelty ja kirjoitettu ylös, ovat ne kuitenkin olemassa – ne ovat ainoastaan näkymättömiä ja elävät siinä yleisessä mututuntumassa, jonka mukaan seurakunnassa todetaan: ”näinhän me uskomme”. Siellä missä Raamattu avataan ja aletaan selittämään, mitä se opettaa, tunnustuksellisuutta on mahdotonta välttää ja rajoja tullaan aina vetämään johonkin, mutta väitän, että seurakunnille olisi suurta hyötyä siitä, jos tunnustukselliset rajat olisivat myös kaikille nähtävissä.
Tunnustuksen hyödyt seurakunnassa
Tunnustuksista on paljon enemmän hyötyjä, kuin tässä voimme lyhyesti käsitellä. Mutta selkeästä, yksityiskohtaisesta, historiallisesta ja kirjallisesta uskontunnustuksesta on ainakin seuraavat hyödyt:
1. Se antaa seurakunnalle selkeyttä ja vakautta
Kun seurakunnan vanhimmat ovat yhtä mieltä ja seurakunta tietoinen siitä, mitä seurakunnassa opetetaan tärkeimpinä opinkappaleina (siis ne, jotka on kirjattu ylös tunnustukseen), se poistaa aiheen monilta ristiriidoilta ja turhilta väittelyiltä toissijaisten oppien suhteen, luo vakautta sekä ruokkii pyrkimystä yksimielisyyteen.
2. Se korostaa opin kauneutta ja johdonmukaisuutta
Kirjallinen esitys ja tiivistelmä uskon keskeisestä sisällöstä auttaa osoittamaan sen kokonaisvaltaisen johdonmukaisuuden ja kauneuden sekä avaa ymmärrystämme siitä, kuinka se kirkastaa kolmiyhteistä Jumalaa. Selkeä tunnustus auttaa hahmottamaan uskonopin kokonaisuutta ja helpottaa lisäksi yksittäisten opinkappaleen käsittelyä sekä erimielisyyksien ilmaisemista.
3. Se luo tilivelvollisuutta ja vahvistaa perustan seurakuntakurille
Paavali kehotti Timoteusta:
”Mitä olet monien todistajien läsnä ollessa minulta kuullut, usko se luotettaville ihmisille, jotka sitten kykenevät opettamaan muitakin” (2.Tim.2, RK)
Hän lisäksi varoitti, että ”tulee aika, jolloin ihmiset eivät kärsi tervettä oppia vaan omien himojensa mukaan haalivat itselleen opettajia korvasyyhyynsä.” (2.Tim.4:3, RK)
Se, ”terve oppi”, jonka Paavali oli välittänyt Timoteukselle, tuli Timoteuksen välittää eteenpäin luotettaville miehille, jotka kykenevät puolestaan opettamaan sitä eteenpäin muille. Meidänkin on osallistuttava tähän terveen opin välittämisen jatkumoon, sillä ellemme sitä tee, niin vakuumin täyttävät terveen opin vastustajat. Ja siellä missä seurakunta ei välitä opista, sillä ei ole myöskään perustaa valittaa, kun lampaiden paimeneksi asettuu susi. Siellä, missä terveen opin tunnistamista ja rakastamista totuudessa pidetään toissijaisina asioina, siellä seurakuntakuri on myös menettänyt merkityksensä. Kuinka veljet ja sisaret voisivatkaan pitää toisiaan tilivelvollisina, jos kaikki saavat määrittää uskon sisällön itselleen niin kuin haluavat?
4. Se estää harhaoppien leviämistä
Kristittyjen teologia ja ymmärrys Raamatun opetuksesta on kirkkohistorian alusta lähtien tarkentunut ja kiteytynyt juuri vastauksena apostolisesta opetuksesta poikenneiden harhaoppisiin näkemyksiin. Näin on muun muassa oppi kolminaisuudesta saanut selkeimmän esitysmuotonsa alkukirkon tunnustuksissa. Apostoli Johannes kirjeissään varoitti niistä varhaisgnostilaisista, jotka kieltävät kristillisen tunnustuksen Jeesuksen lihaksitulemisesta:
”Maailmaan on lähtenyt monia eksyttäjiä, jotka eivät tunnusta Jeesusta Kristusta, lihaan tulleeksi. Sellainen on antikristus, eksyttäjä.” (2.Joh.7, RK)
Niin kuin seurakunnan kaitsijan edellytys on, ei ainoastaan, että hän kykenee ”neuvomaan terveellä opetuksella”, vaan myös, että hän kykenee ”kumoamaan vastaansanojien väitteet” (Tit.1:9), niin myös hyvä tunnustuskin katsoo Raamatun oppia, ei vain opettaakseen totuutta, vaan myös estääkseen harhaopin sisäänpääsyn ja vaikutuksen seurakunnassa.
5. Se juurruttaa kristityn kirkon historiaan
Tämän päivän kristityn on hyvä ymmärtää, että häntä on edeltänyt jo kaksi tuhatta vuotta uskovia, jotka ovat kilvoitelleet samojen Raamatun tekstien ääressä kuin mekin. Tämän valossa olisi silkkaa ylimielisyyttä tarkoituksella tukkia korvat entisaikojen pyhien viisaudelta Raamattua tarkastellessa. Aikakaudesta riippumatta aina on ollut enemmän ja vähemmän niitä reformaatiomielisiä kristittyjä, jotka ovat alistaneet valloilla olevan kirkon tradition Jumalan Sanalle ja pyrkineet siihen taisteluun, johon Juudas kirjeessään kehottaa:
”Rakkaani! Olen hartaasti halunnut kirjoittaa teille yhteisestä pelastuksestamme, ja nyt tunsin, että minun oli pakko kirjoittaa ja kehottaa teitä taistelemaan sen uskon puolesta, joka on pyhille kertakaikkisesti annettu.” (Juud.1:3, RK)
Keneenkään ei tulisi ajatella, että hän olisi itse täysin vapaa tai immuuni Raamatun ulkopuolisille hengellisille traditioille, mutta meidän tulisi tietoisesti testata kaikki kuulemamme oppi ja perimämme käsitykset ja pyrkiä jatkuvasti palaamaan takaisin pyhiin Kirjoituksiin, jotka itsessään ovat riittävät tekemään Jumalan ihmisen täydelliseksi, kuten Paavali kirjoittaa Timoteukselle:
”Koko Raamattu on syntynyt Jumalan Hengen vaikutuksesta, ja se on hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi ja kasvatukseksi vanhurskaudessa, jotta Jumalan ihminen olisi täydellinen ja varustautunut kaikkiin hyviin tekoihin” (2.Tim.3:16-17, RK)
Tämän saman periaatteen innoittamina uskonpuhdistajatkin toimivat, kun he kirjoittivat uskontunnustuksiaan ja katekismuksiaan. He palasivat Kirjoituksiin ja pyrkivät esittämään siitä kumpuavan terveen opin. Reformaatiohenkinen paluu kirjoituksiin ja alkulähteille, vastoin Roomalaiskatolisen kirkon traditioita, johtikin lopulta muun muassa Martti Lutherin Ausburgin tunnustuksen (1530), Jean Calvinin Geneven katekismuksen (1537), 1. ja 2. Helvetisen tunnustuksen (1536, 1586) Heidelbergin katekismuksen (1563), Belgialaisen tunnustuksen (1561), Westminsterin tunnustuksen (1645) sekä Lontoon baptistien ensimmäisen ja toisen uskontunnustuksen (1644, 1677/89) kirjoittamiseen. Näissä tunnustuksissa on toki myös painotus ja näkemyseroja, mutta ne ovat pääasiassa yhtä mieltä toistensa kanssa ja jokainen niistä on omalta osaltaan edistänyt kristittyjen kasvua armossa ja totuudessa. Jokainen niistä edustaa myös Jumalan sanan arvovallalla seisovaa uskoa, jota jälkikristillinen Suomemmekin kipeästi kaipaisi.
Tunnustusten tarkoitus ei ole korvata Raamattua
On tärkeä huomioida, että tunnustukseen sitoutuminen ei tarkoita, että Sola Scriptura periaate hylättäisiin ja Raamattu korvattaisiin uskon ja elämän perimmäisenä auktoriteettina. Tunnustuksellinen kristitty myöntää, että ihmiset ovat uudestisyntymän jälkeenkin taipuvaisia moniin synteihin ja virhepäätelmiin. Tai kuten itse Jaakob toteaa kirjeessään:
”Me kaikki hairahdumme monin tavoin. Jos joku ei hairahdu puheissaan, hän on täydellinen mies ja kykenee hallitsemaan myös koko ruumiinsa.” (Jaak.3:2, RK)
Jumalan erityisen ilmoituksen ulkopuolella ei ole olemassa hairahdusvapaata aluetta ja jos me kaikki hairahdumme puheessa, niin yhtä lailla voimme hairahtua myös kirjoituksessa. Niinpä ei mitään uskontunnustustakaan tulisi pitää absoluuttisena, kuin Jumalan sormella kiveen kaiverrettuna ja pyhänä esityksenä uskon sisällöstä. Historiallisesti tunnustuksia laatimassa olleet kristityt ovat ymmärtäneet tämän. Jos he Raamatun sanasta vakuuttuivat, että jokin oppi oli toisin, kuin he olivat sen aiemmin ilmaisseet, he eivät epäröineet palata sorvaamaan tunnustuksiaan. Savoyn tunnustuksen (1658) laatijat (kongregationalistit) eivät pelänneet muokata Westminsterin tunnustusta (1646) sopivaksi omaan ymmärrykseensä seurakuntahallinnosta, eivätkä Baptistit epäilleet muokata Westminsterin ja Savoyn tunnustuksia esittääkseen oman ymmärryksensä liittoteologiasta ja kasteesta 1677 baptistitunnustuksessa.
Siispä ollaksemme tunnustuksellisia, meidän ei tarvitse sitoutua johonkin hypoteettiseen ”kulta-aikaan” kristinuskon historiassa ja lukita itsemme ja näkemyksemme, kuin vanha mies, joka sinetöi testamenttinsa ennen kuolemaansa. Pikemminkin tunnustuksellisuus nousee siitä ymmärryksestä ja vakaumuksesta, miten hyödyllistä ja tarpeellista on esittää kristinuskon oppi selkeässä, johdonmukaisessa, kauniissa ja ymmärrettävässä muodossa koko Jumalan seurakunnan rakennukseksi. Tämä ei ole Raamatun vastainen, vaan pikemminkin Raamatun sanaan juurruttava prosessi, jonka joka sukupolven pyhien tulisi käydä läpi, jotka tahtovat olla mukana ”terveen opin” välittämisessä myös tuleville polville. Reformaatio, sanan todellisessa merkityksessä, ei ole paluuta 1500–1600 luvulle, tai apostolisten isien ajalle, vaan se on palaamista itse Pyhiin Kirjoituksiin.
Niinpä tahdonkin rohkaista sinua, hyvä kristitty lukija, tutustumaan kristinuskon rikkaaseen tunnustukselliseen historiaan muun muassa edellä mainittujen tunnustusten kautta. Vaikka emme yhtyisikään kaikkeen, mitä entisaikojen pyhät ovat sanoneet, teemme hyvin, kun pyrimme oppimaan heiltä, arvostaen heidän pyrkimyksiään kilvoitella apostolisen uskon puolesta, ja niin Herran armosta, syventyen ymmärryksessämme Raamatusta nousevan kristinopin kauneudesta ja ylistettävyydestä ja oppien tunnustamaan yhteisen uskomme tavalla, joka entistä enemmän palvelee seurakuntaruumista sekä kirkastaa Isää Jumalaa, Herramme Jeesusta Kristusta ja Pyhää Henkeä. Jeesus on Herra!
”Näin sanoo HERRA: ”Menkää teidän varsille ja katselkaa, kyselkää muinaisia polkuja. Kysykää, mikä tie on hyvä, ja vaeltakaa sitä, niin löydätte levon sieluillenne.” (Jer.6:16, RK)
Lähteet:
Kirkkohistorian professori Carl Truemanin tutustumisenarvoinen kuvaus tunnustusten hyödyistä kristitylle: https://www.opc.org/nh.html?article_id=771