J. R. Miller ”Mielenrauhan voima” (teksti on ote kirjasta ”Luonnetta rakentamassa”, 1921)
Raamattu puhuu varsin paljon mielenrauhasta. Vanhurskauden hedelmä on rauha. Paimen johtaa lampaansa tyynten vetten partaalle. Meidän tulee etsiä rauhaa — tai, toisen lukutavan mukaan: tavoitella rauhaa. Hiljainen mieli naisella on Jumalan silmissä kallis. Sanotaanpa, että voiman salaisuus on rauha.
Tarkastaessamme asiaa opimme, että harvoja asioita raamattu niin ylistää tai niin uudistuvasti teroittaa kuin mielenrauhaa. Rauha on pikemmin tulos kuin alkuaihe. Se merkitsee kristityn-elämän saavutusta, joka voidaan voittaa vasta määrättyjen hengellisten kokemusten kautta.
Tässä piilee syvä totuus. Moni luulee, että melu tietää voimaa, että melua pitävä ihminen on vahva, että silloin muka enin toimitamme, kun enin hälinää nostamme ja huomiota herätämme. Mutta niin ei ole.
Kaikessa elämässä saavat hiljaiset voimat enin aikaan. Auringonsäteet virtaavat hiljaa kaiken päivää, mutta mikä ihmeellinen energia niissä on, voima siunausta levittää ja hyvää tehdä! Painolaki on rauhallinen voima — ei ratasten ratinaa, ei koneitten kolinaa, ja kuitenkin se pitää tähdet ja maailmat radoissaan näkymättömien siteittensä avulla. Kaste lankee hiljaisesti yöllä ihmisten nukkuessa, ja kuitenkin se vaikuttaa joka kasvissa, joka lehdessä ja kukassa uutta elämää ja kauneutta.
Niin myös tapaamme tyynessä, rauhallisessa elämässä enin voimaa. Se voima, joka nyt meidän päivinämme on maailman siunauksena, vuotaa lempeän aidinrakkauden puhtaudesta ja suloisuudesta, uskollisten isien esimerkin hiljaisesta vaikutuksesta, alttiiksi antavain siskojen kärsivällisyydestä ja epäitsekkyydestä, viattoman lapsenelämän vienosta kauneudesta kodin helmassa ja ennen kaikkea hiljaiselta ristiltä ja Pyhän Hengen lempeän hiljaisesta huo’unnasta. Äänetön toiminta saa enin aikaan maailman siunaukseksi. Rauhassa on voimaa.
Jos siis tahdomme olla vahvat, täytyy meidän oppia rauhallisiksi. Meluisa puhuja on aina heikko. Puheen rauhallisuus on itsehillinnän merkki. Sydämessämme asustava Kristuksen armo pyrkii pehmentämään ja hienostamaan koko olemustamme. Se tekee jopa äänenkin lempeäksi. Se hillitsee rajuuden hiljaisuudeksi. Se masentaa suuttumuksen tunteet ja tyyntää ne rakkauden hellyydeksi. Se tukahuttaa närkästyksen opettaen maksamaan epäystävällisyyden ystävällisyydellä, töykeyden lempeydellä, soimaukset siunauksella, halveksivan kohtelun rukouksella. ”Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä; rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroidu; kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii.” Sydämessä asustava Kristuksen rakkaus tekee meidät Kristuksen kaltaisiksi, ja Hän oli rauhallinen. Hän ei koskaan kiivastunut, ollut vihoissaan tai ketään loukannut. Hän ei ollut ärtyinen ja harmistunut. Hän ei koskaan puhunut kärsimättömästi. Hänen ääntään ei koskaan kuultu kaduilla. Hänen sielussaan vallitsi tyyneys, joka ilmeni joka sanassa, minkä Hän lausui, koko Hänen käytöksessään.
Hyvä meille, jos opimme tämän mielenrauhan. Se varjelee meitä pahantuulen purkauksista ja sanomasta äkkipikaisia, ajattelemattomia sanoja, joista olemme hetkistä myöhemmin pahoillamme, ja jotka usein saavat aikaan niin paljon katkeruutta ja tuottavat meille harmia.
Mielenrauha on siunattu salaisuus äitejä ja puolisoita varten. Ei kenenkään lempeän naisen, vaikkapa hänen kotinsa olisikin onnellinen, ihanteellinen kristitty koti, ole mahdollista välttää moniaita kokemuksia, jotka panevat hänen herkän mielensä koetteelle. Luultavaa on, että täydelliselläkin avioliitolla on omat epäsointuiset tapahtumansa ja tylyt kosketuksensa, jotka pyrkivät häiritsemään vaimon sydäntä ja tuomaan hänelle tuskaa. Miehen on vaikea oppia olemaan niin hellä, ettei yksikään hänen sanansa, kosketuksensa, tekonsa, tapansa tai mielialansa koskaan haavoita hänen rakastamansa naisen sydäntä. Ainoastaan se rakkaus, joka ei vihaan syty, joka ei käyttäydy sopimattomasti, joka osaa olla hiljainen ja suloinen — ei hiljainen ja yrmeä — kaikissa oloissa, voi tehdä pyhimmänkin avioliiton siksi, mitä sen tulisi olla. Autuas se vaimo, joka on sen oppinut!
Jokainen koti, vanhempineen, lapsineen, tarjoo rakkausprobleemin, jonka ainoastaan mielenrauha voi ratkaista. Maku on erilainen. Yksilöllisyys on usein voimakas. Pienimmässäkin perheessä on itsevarmoja luonteita, niitä, jotka tahtovat kulkea omaa tietään, jotka eivät ole taipuvaisia vähääkään antamaan myöten. Muutamissa kodeissa on itsevaltiaita luonteita. Parhaimmissakin on mielten eroavaisuuksia, ja itsekurin ja harjaantumisen prosessi vie vuosia, ennenkuin koko perhe voi elää yhdessä ihanteellisessa suloudessa.
Erään saksalaisen musiikkimiehen, jolla oli soinnuille erittäin herkkä korva, houkutteli kohta maahamme (Amerikkaan) tultua kirkkoon sieltä kaikuva laulu. Mutta se oli hyvin epäsointuista, sorahtaen tuskallisesti hänen korvissaan. Hän ei voinut mennä uloskaan olematta epäkohtelias ja päätti siksi kestää kidutuksen kärsivällisesti. Pian hän erotti epäsointujen keskeltä äänen, pehmeän, selkeän naisäänen joka lauloi tyynesti, varmasti ja uskollisesti. Häntä eivät häirinneet vierustoverien rämeät äänet, vaan hän lauloi edelleen kärsivällisesti ja suloisesti. Ja taiteilijan kuunnellessa suli naisen lempeästä vaikutuksesta toinen ääni toisensa jälkeen sopusoinnuksi, kunnes ennen virren päättymistä koko seurakunta lauloi täysin puhtaasti.
Näin on usein kotia laadittaissa. Ensin ovat yksilöt itsevarmoja, ja perhepiirin elämässä on epäsointua. Kaiken saattaminen suloiseen sopusointuun kysyy aikaa ja kärsivällistä rakkautta. Mutta jos vaimo ja äiti, kodin oikea luoja, on oppinut tämän mielenrauhan siunatun läksyn, on hänen elämänsä tyyntä, kirkasta, tosi laulua, joka ei milloinkaan takellu ja saattaa muut kaikki vähitellen oman suloisen sävellajinsa uomaan, kunnes viimein kotielämä on todella suloinen rakkaudenlaulu.
Joskus on tyttären, siskon tyyni sulo koko perhepiirin siunauksena. Hän on oppinut kärsivällisyyden ja lempeyden läksyn. Hänellä on hymy jokaiselle. Hänen onnistuu hälventää kaikki pienet riitaisuudet ystävällisillä sanoillaan. Hän lauhduttaa isän ärtyisyyden, kun tämä palaa väsyneenä päivän huolista. Hän on kodin rauhantekijä, onnelliseksi-tekijä oman rakastavan vaikutuksensa voimasta ja vetää kaikki omaan rauhallisuuteensa ja suloisuuteensa.
Kas siinä kotoisia kuvia mielenrauhan siunauksista. Missä sen kohtaammekin jonkun elämässä, on sillä ihmeellinen vaikutusvoima. Se on tosiaan oppimisen arvoinen, enemmän arvoinen kuin kruunun voittaminen. Mutta voiko sen oppia? Voiko hälisevä, äkkipikainen, suupaltti mies tai nainen oppia rauhalliseksi ja hillityksi? Voi; Mooses oppi sen, kunnes hänestä tuli sävyisin kaikista ihmisistä. Johannes oppi sen, kunnes hänestä tuli Jeesuksen rakastama opetuslapsi, joka lepäsi hänen rinnoillaan. Sen voi oppia kuka tahansa, joka tahtoo tulla Kristuksen kouluun, sillä Hän sanoo: ”Tulkaa minun tyköni. Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta; ja te löydätte levon sieluillenne.”
Mutta mielenrauhaa ei voi koskaan saavuttaa olosuhteita tasoittamalla, niin ettei olisi mitään mieltä koettelevaa tai ärsyttävää. Emme voi löytää tai itse valmistaa rauhaisaa soppea elääksemme ja näin valmistaa rauhaa sydämeemme. Emme voi tehdä meitä ympäröiviä ihmisiä niin suloisiksi ja rakastaviksi, ettei meitä mikään koskaan kiusaisi tai häiritsisi. Mielenrauhan tulee olla meissä itsessämme. Ei mikään muu kuin Jumalan rauha, sydämessä asustavana, voi sitä antaa. Mutta tämän rauhan me voimme saada, jos tahdomme yksinkertaisesti ja aina täyttää Jumalan tahdon ja luottaa sitten Häneen. Rauhallinen sydän on luova rauhallisen elämän.